|
Tänään on lauantai,
19.
toukokuuta
klo
22.01
|
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
|
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
 MK/2010 Kamchatka
Tulen, karhun ja lohen maa
Idean kypsyttely
Eräopaskurssilla vuonna 2008 ponnahti esiin idea matkasta Kamchatkalle - tuonne kaukaiselle niemimaalle, joka on yksi harvoista vielä koskemattomina säilyneistä erämaa-alueista maailmassa.
Idea sai aluksi suuren kannatuksen ja asiaa alettiin viedä eteenpäin. Kuinka ollakaan aikaa kului ja intokin laimeni, kunnes alkuvuodesta 2010 alkoi tapahtua. Reissuun sitoutui jo melko pieneen kutistunut joukko innokkaita lähtijöitä: Make, Markku, Mikko ja Sini sekä Heka. Liisa lupautui selvittämään yhteydet, tarvittavat paperit ja ennen kaikkea etsimään matkanjärjestäjän.
Liisa pani tuulemaan, vaikka joutuikin itse valitettavasti luopumaan matkasta. Melko nopeasti hän löysi lupaavalta kuulostavan yhteistyökumppanin, JuriS Travelin. Suomessa asuva Juri järjestää yrityksensä kautta erilaisia reissuja itäiseen naapurimaahan. Juri hallitsee venäjän kielen lisäksi hyvin suomea, mikä on tosi tärkeää asioinnin kannalta.
Juri teki tarjouksen kahden viikon pituisesta ohjelmasta, joka muutaman sähköpostiviestin ja palaverin jälkeen hyväksyttiin. Päätimme pohdiskelun jälkeen matkustaa lentäen Kamchatkalle 12.7. ja palata takaisin Helsinkiin 27.7.2010.
Sitten kivi lähti vierimään. Rokotukset ja vakuutukset laitettiin kuntoon ja homma eteni konkreettisesti.
Sanoista tekoihin
Lähtö 12.7.
Maanantaina porukkamme kokoontui hyvissä ajoin Helsinki-Vantaan lentoasemalle ja suoriutui ennätysajassa lähtöselvityksestä. Rinkat oli pakattu lentosäkkeihin, jotka epäilyksistä huolimatta kestivät hyvin kaikki välikäsittelyt.
Terminaalin lähtöportilla joukkoomme liittyi vielä turkulainen Petri, kokenut vuoristoreissaaja, joka oli käynyt edellisenä vuonna Jurin kanssa Kaukasuksella. Juri tuli mukaan välilaskun aikana Moskovassa. Näin meitä oli koossa seitsemän seikkailijan ryhmä ja matka jatkui neljän tunnin tauon ja koneen vaihdon jälkeen kohti Petropavlovskia.
13.7. Laskeuduimme 8,5 tunnin lennon jälkeen aamulla Petropavlovskiin, jossa meitä oli vastassa Jurin paikallisen yhteistyökumppanin edustajat Vadin ja Tanja. Ensimmäinen uutinen oli, että alueella oli aktivoitunut yksi tulivuori. Sinne meitä ei kuitenkaan päästettäisi, todettiin samaan hengen vetoon.
No, ei se mitään. Isännät kyyditsivät meidät ensin hotelli Geysiriin, joka osoittautui siistiksi ja toimivaksi. Majoittumisen jälkeen koko porukkamme kuskattiin 10 kilometrin päähän kaupungin keskustaan, jossa teimme kiertokävelyn. Vettä alkoi tulla taivaan täydeltä ja ajatuksiin hiipi hytinä, että tällaisenako sää täällä jatkuu. Se oli kuitenkin virhepäätelmä, kuten myöhemmin totesimme. Hekalla oli onnekseen jaloissa sandaalit; sama vesi kun meni sisään ja ulos ihan itsekseen. Ruokailun ja kalatorilla käynnin jälkeen siirryimme julkisella liikennevälineellä hotellille valmistautumaan illan tiedotustilaisuuteen. Tilaisuudessa Vadim ja pääoppaamme Ivan kertoivat tulevasta ohjelmasta. Samalla saimme tietoiskun Kamchatkan matkailusta, muista elinkeinoista sekä yleisesti niemimaan olosuhteista. Näillä eväillä mentiin sitten yöpuulle.
14. - 15.7. Aamulla lähdimme Gatzilla (maastoauto) kohti Kolmen huipun leirikeskusta, joka sijaitsi 45 km päässä kaupungista. Matka ei siis ollut pitkä kilometreissä, mutta kylläkin ajallisesti. Nimittäin Kamchatkassa ei joka paikkaan pääse tietä pitkin, vaan on seurattava "jälkiä". Maastossa on maastoauton uria, jotka menevät milloin kuivuneita joenpohjia pitkin ja milloin missäkin. Huojumista ja pomppimista riitti. Aikamoisen hauskan jännä kokemus, jollaisista kyllä jatkossakin päästiin "nauttimaan".
Puolen päivän jälkeen tultiin perille n. 800 metrin korkeudessa sijaitsevaan leirikeskukseen, jonka omistaa alueen vanhin matkailuyritys. Tästä keskuksessa löytyy useita majoja, ruokala sekä banja (sauna) retkeilijöitä varten. Tulivuorille kiipeämiseen on tarjolla ainakin kolme vaihtoehtoista reittiä, kuten nimestä "Kolme huippua" voi päätellä.
Meidän porukkamme teki ensimmäisenä päivänä akklimatisaationa patikan Kameli-nimiselle vuorelle ja toisena kiipesimme Avachinsky-tulivuorelle 2749 m. Sää oli kumpanakin päivänä sumuista ja sateista, jonka seurauksena oli majassa tietysti rättikarnevaalit. Tässä vaiheessa Markun "savusaunakeuhkot" tekivät stopin ja kiipeilyt jäivät siihen. Nämä karkelot vaativat jonkun sortin päivitettyä kuntotasoa. Toiset painelivat pienen eläimen lailla pitkin rinteitä ja saavuttivat huiput.
Muista eläimistä jäi mieleen veikeät siiselit, jotka pyörivät jaloissa keskuksen alueella odottaen makupaloja kulkijoilta. Niitähän ne saivatkin yllin kyllin. Siiselit ovat maaoravia muistuttavia pienehköjä eläimiä, jotka pesivät lähistölle kaivamissaan koloissa. Ketut sitten taas vuorostaan saalistivat näitä kesyjä veijareita aivan majojen nurkilla.
Joitakin varusteisiin liittyviä asioita kannattaa mainita tässä vaiheessa. Kunnon vaellusjalkineet ovat ehdoton edellytys, teleskooppisauvat auttavat olennaisesti rinnevaelluksessa ja nestetasapainon huolehtimisen kannalta juomaletkulla varustettu vesisäiliö eli "mansikki" on repussa olevaa irtonaista pulloa parempi vaihtoehto. Muuten varusteiksi soveltuvat retkeilijän perusvarusteet: päiväreppu, sään mukainen vaatetus sekä taukotakki. Oppailla on turvallisuuteen liittyvät varusteet ja ruokalasta annetaan päivän eväät kullekin retkeläiselle.
16.7. Kahden majayön jälkeen palattiin suurin piirtein samoja uria pitkin maastoautolla takaisin alamaihin ja siirryttiin Paratunkaan, hotellitasoiseen keskukseen seuraavaksi yöksi. Pihalla olevat lämpimät altaat (30 ja 36 astetta) olivat mannaa ja kyllä niissä puljattiin. Loppupäivä oli omaa aikaa, joka käytettiin osin taksikyydillä kaupunkiin tutustumalla ja osin "valkoviiniä" nauttien.
17. - 19.7. Helle iski myös Kamchatkaan. Taivaalla ei ollut pilven tynkääkään, kun nousimme bussiin ja lähdimme kohti Bystraya-jokea ja n. 180 km päässä olevaa kumilauttaosuuden lähtöpaikkaa.
Paikalliset matkanjärjestäjät keräsivät kullekin reissun osalle muitakin retkeilijöitä. Lauttoja oli yhteensä kuusi ja väkeä noin kolmekymmentä, etupäässä venäläisiä. Pietarilaiset olivat hyvin edustettuina.
Tällä osuudella laskettiin jokea alas kolme päivää. Kaikki tavarat kulkivat mukana muovisäkkeihin pakattuna. Jokainen sai pelastusliivien lisäksi itselleen kahluusaappaat. Kumilautat osoittautuivat hyväkuntoisiksi sekä vakaiksi, vaikka joissakin oli lievästi ylikuormitusta. Tämä tuntui lähinnä tilan ahtautena.
Vauhti sopi hyvin kalastukseen ja meidän porukasta Mikko veteli koon mukaan portaittain nousevaa saalista. Illalla kalat loimutettiin ja nautittiin asiaan kuuluvasti palan painikkeen kera. Oppaiden neuvot vieheiden valinnassa olivat tosi päteviä. Motoksi tuli: "kalaa tuli, vieheet meni".
Jokiosuudella mukana olleet opasemännät pystyttivät iltaisin keittiö- ja ruokailuteltat. Näissä he valmistivat ja tarjoilivat aamupalan ja päivällisen koko sakille. Päiväksi saimme mukaamme eväät ja tarvittavat välipalat. Päivällisruokailuun kuului aina venäläiskumppaneiden opettama "tsut, tsut", eli "valkoviini" totuttua vahvemmassa muodossa.
Sää suosi. Oli kuuma, mutta se ei joella tuntunut piinalliselta. Lumihuippuiset vuoret toivottivat matkalaiset tervetulleeksi tulen maahan. Tuntui kuin maisemat olisivat kaataneet sinistä väriä päällemme. Upeaa! Oli siinä iltaisin mukava köllähtää telttaan nukkumaan ja nukahtaa veden unettavaan liplatukseen.
Jokiosuuden viimeisenä päivänä saimme odotetut koskikokemukset. Kanoottiin tottuneena katse etsi sopivaa väylää sileämmän veden puolelta, mutta eikö mitä. Kumilautalla mentiin suoraan kohti isoimpia stoppareita ja vasta-aaltoja. Tyrskyä ja valkoista vettä riitti, eikä hyttysiä ollut juuri nimeksikään. Aivan makeeta touhua, tätä lisää! Kosken kohina korvissa siirryimme bussiin ja kohti seuraavaa seikkailua.
20. - 22.7 Yön vietimme tutussa Paratunka-hotellissa ja aamulla siirryimme takaisin maastoautoon. Tiedossa oli kahden yön yli kestävä reissu tulivuorille. Tiet olivat alkumatkasta ihan oikeiden teiden näköisiä, mutta loppumatkasta pompittiin taas kovettuneiden laavavirtojen päällä. Sehän ei kuitenkaan enää haitannut meitä, kokeneita kulkijoita J.
Koko matkan ajan oli ilmassa leijunut odotuksia karhujen näkemisestä ja lopulta odotus palkittiin. Kahden päivän ajan leirimme sijaitsi laaksossa, jossa näimme peräti 11 karhua. Yksi niistä tallusteli 30 metrin päässä leiristämme. WOW! Hetken kesti ennen kuin kamerat alkoivat laulaa. Kun valoraketti ei hätistänyt karhua kauemmaksi, yksi oppaista päräytti moottorisahan käyntiin. Karhuhan tästä vain innostui. Se nousi pusikosta takajaloilleen ja tihrusteli meitä suurella mielenkiinnolla. Sitten se laskeutui rauhallisesti alas, siirtyi kauemmaksi ja jatkoi ilmeisen tärkeitä karhuaskareitaan. Laakso nimettiinkin sitten karhulaaksoksi.
Karhulaaksosta teimme ensin päiväretken Gorely-tulivuorelle, joka oli aktivoinut, mutta kuitenkin tarpeeksi turvallinen kiivettäväksi. Nousu tulivuorelle sujui kuntoluokittain eri ryhmissä. Oppaita riitti jokaiseen ryhmään ja maisemat huipulla olivat hikikarpaloiden arvoiset. Näkyvyys joka suuntaan oli erinomainen. Evästauko kraatterin reunalla piirtyi jokaisen korvienväliin samoin kuin kameroiden muistikortille.
Seuraavana päivänä siirryimme maastoautoilla mahdollisimman lähelle Mutnovskyn tulivuorta. Ryömimme akseleita myöten hangessa ja hinasimme välillä venäläistä citymaasturia, joka oli juuttunut auringon pehmittämään lumeen. Sini teki lumienkeleitä hankeen ja muut lisäsivät suojakertoimia koska aurinko paistoi täydeltä terältä. Jyrkät ja jäätikköiset seinät ympäröivät höyryävää kraatteria, jossa kuivuneet lammikot vaihtelivat pulppuavien mutakraattereiden kanssa.
Matkan vaelluksellinen osuus päättyi Opasnyn kanjonin lähes sadan metrin vesiputoukselle, josta palasimme iltaan mennessä karhulaaksossa odottavaan leiriin ja höyryävien kattiloiden ääreen.
23.7 Viimeisen illan vietimme merellä Avacha-lahdella. Sää oli jälleen puolellamme. Lämmin ja tyyni keli piti porukan paatin kannella. Liikuimme pienellä laivalla rannikon tuntumassa ja bongasimme erilaisia merilintuja. Pienemmissä ryhmissä kävimme kumiveneellä katsomassa tuliperäiseen rantakallioon muodostuneita luolastoja ja kivipaaseja. Isännät ajoivat hieman ulommaksi ja palasivat takaisin pyydystämänsä merisiili- ja taskurapusaaliin kanssa. Saalis valmistettiin välittömästi laivan keittiössä ja mädit ja sakset tekivät yhtä nopeasti kauppansa. Muutenkin ruokapuoli koostui meren antimista - söimme jälleen kalasoppaa.
Innokkaista yrityksistä huolimatta ei tällä kertaa omiin vieheisiin tarttunut yhtään mitään. Saimme hieman lisäaikaa merellä oloon, kun lahteen lipui venäläinen sukellusvene. Tälle oli annettava tilaa päästä omaan tukikohtaansa. - Mukavan leppoisa päätös hienolle reissulle. Seuraavana päivänä olikin edessä kotiinpaluu pitkine lentoineen.
Järjestelyt toimivat
Mielikuvat ja ennakkoajatukset hommien toimivuudesta ja laadukkuudesta saattoivat olla monella hieman varauksellisia. Pitää kuitenkin todeta, että kokonaisuutena homma pelitti hyvin. Oppaita oli riittävästi, ruoka oli hyvää ja sitäkin oli riittävästi. Sekä yöpymiset että varusteet olivat asiallisia. Varasuunnitelmakin jouduttiin ottamaan käyttöön silloin, kun eräs porukka jumiutui autoineen maastoon - homma hoidettiin hyvin. Aikataulut pitivät, vaikka jotkut retket vaihtoivat paikkaa ennakko-ohjelmaan verrattuna. Tämä ei haitannut, koska kaikki suunnitellut asiat kuitenkin toteutuivat.
Juri hoiti yhteydenpidon eri suuntiin kiitettävästi ja huolehti jatkuvasti hyvinvoinnistamme reissun aikana. Myös ennakkoinfo ennen matkaa oli riittävä, vaikka todellisuus harvoin vastaa mielikuvia. Tässä tapauksessa ennakko-odotukset ylittyivät.
Varmasti mieliimme jäävät pitkäksi aikaa tulivuorten lumihuiput, joen vuolaat virtaukset, karhun karvainen naama sekä nuotion loimussa paahtuva lohen kylki. Suurkiitokset Jurille ja paikallisille oppaillemme. Homma on teillä hanskassa.
Dosvidanya Kamchatka!
|
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
