Kertomukset
Juri Sevrjukov kuvaa matkaansa Elbrusille Kiipeilylehdessä
(2/05) seuraavasti:
Hikeä ja ilon kyyneleitä 5642 metrissä /Classical tour
Kuulin Elbrus-vuoren olemassaolosta vasta muutama vuosi sitten, vaikka olen asunut suurimman osan elämästäni Neuvostoliitossa ja Venäjällä, jossa vuori sijaitsee. Heti samaan aikaan aloin haaveilla noususta tälle Euroopan korkeimmalle huipulle, mutta tuolloin hanke jäi idean tasolle - en ollut vielä henkisesti, fyysisesti tai taloudellisestikaan valmis. Keväällä 2004 alkoi tuntua siltä että aika on kypsä vuorivaelluksen toteuttamiselle. Pikku hiljaa aloin suunnitella matkaa, hankkia varusteita ja kysellä sopivia matkanjärjestäjiä, mutta vasta ostettuani lentolipun ymmärsin, että olen oikeasti lähdössä matkaan. Myös vaikea matkanjärjestäjän valinta osoittautui myöhemmin oikeaksi.
Odotusviikot ennen lähtöpäivää olivat jännittäviä. Jotkut tuttavat kyselivät suoraan että olenko todella niin idiootti, että lähden varta vasten riskeeraamaan henkeni ja todennäköisesti kuolemaan vuorelle. Ehkä niin, mutta toisaalta olisinko enemmän turvassa kotona?
Lentoni Pietarista Mineralnie Vody –nimiseen (suom. mineraalivesi) kaupunkiin kesti 2.5 tuntia. Lennon aikana ennätin keskustella yhden miehen kanssa, joka kertoi kuinka vaikea Elbrusille nousu on. Hän itse oli monta kertaa yrittänyt nousta , mutta epäonnistunut, koska kunto ei riittänyt, vaikka mies näyttikin minusta erittäin urheilulliselta. Saa nähdä miten minulle käy ja montako kertaa minun pitää käydä kokeilemassa, mieti itsekseni. Entä jos oma hyväkään fyysinen kunto ei riitä vuoristo-olosuhteissa. Olin kuullut, että kesälläkin vuorilla on joskus –30ºC.
Matka kesti kaikkiaan 10 päivää ja ohjelma koostui kahdesta osuudesta: akklimatisaatio-valmennuksesta perusleirissä ja noususta Elbrusille. Valmennusleiri oli kauniissa paikassa 2380 m:ssä, noin 30 km päässä Elbrusilta. Leiristä käsin kävimme nousemassa 4000 metriin saakka. Nousu vei kaikkiaan kolme päivää ja kaksi yötä. Kunakin päivänä nousimme noin 3-4 tuntia. Selässäni oli 30 kilon reppu. Päätin kantaa mukanani kaikki tavarat, koska halusin rasittaa kehoani mahdollisimman paljon, jotta itse nousu Elbrusille olisi helpompi. Vasta reissun jälkeen luin jostain oppaasta, että jos kiipeilijällä on 28 kg:n reppu, se tarkoittaa siitä että hän on huonosti valmistautunut, ja jos hän kantaa 32 kg:n reppua, se on jo hengenvaarallista. Onneksi olen vieläkin elossa, mutta olisi varmaan ollut syytä lukea kokeneiden kiipeilijöiden neuvoja jo ennen lähtöä. Nousun alussa vauhtimme oli 50-60 askelta ja tauko. Korkeuden lisääntyessä vauhti hidastui 10 askeleeseen jolloin sekä taukojen määrä että pituus kasvoivat. Moni kiipeilijä alkoi tuntea vuoristotaudin oireita. Itselläni kaikki tuntui olevan fysiikan puolesta kunnossa, mutta ajatuksissa pyörivät kysymykset siitä, milloin tämä loppuu ja minkä takia lähdin pois kotoa parhaaseen mansikka-aikaan. Tiesin kuitenkin, että jokainen askel vie minua kohti yhtä elämäni unelmaa ja tavoitetta, kohti vuorenhuippua.
Vaikka luulin käveleväni melko reipasta vauhtia niin silti yksi virolainen ”hirvi” ohitti minut kovalla vauhdilla näyttämättä ohittaessaan lainkaan vilkkua. Viimeisessä leirissä 3700 metrissä minuunkin iski vuoristotauti. Päätä särki armottomasti mutta se tokeni pienillä tirsoilla. Viimeisen nousun ajaksi jätimme kaikki tavarat leiriin, ja ero repun kanssa vaeltamiseen oli huomattava. Nousu tuntui melkein nautinnolta, vaikka jyrkkyys oli huomattavasti suurempi. Vihdoin pääsimme perille 4000 metriin. Aurinko paistoi kauniisti, maisemat olivat mahtavia ja Elbrus näkyi kutsuvana jonkin matkan päässä.
Vasta pieni välietappi oli saavutettu, mutta silti tunnelmat olivat mahtavat. Pieni väsymys tuntui unohtuvan hetkessä. Oli oikeastaan ikävä palata alas perusleiriin heti samana päivänä. Laskeutuminen tuntui helpolta, mutta sekin vaati varovaisuutta.
Palattuamme perusleiriin osa halusi juhlia ensimmäistä nousuaan, mutta tiesin, että pienikin määrä alkoholia voi viedä paljon voimia näissä vaikeissa olosuhteissa. Minun tavoitteeni, nousu Elbrusille oli vielä saavuttamatta. Seuraava päivä oli lepo- ja pyykkipäivä. Kun kaikki vaatteet oli pesty, löysin itselleni seuralaisen ja läksimme taas ylös pienelle kävelylle. Osa ryhmästämme jäi ottamaan aurinkoa, mutta minä ajattelin ahneena, että näin kauniissa paikassa pitää ennättää nähdä ja kokea enemmän.
Lepopäivän jälkeen lähdimme perusleiristä Elbrusille, jossa piti lopullisesti selvitä ”ollako vai eikö olla”. Pohdin myös sitä otanko laskettelusukset ja lasken alas, mutta keskusteltuani asiantuntijoiden kanssa, totesin ettei suksia kannata ottaa – ja se oli hyvä neuvo.
Tähän asti sää oli ollut loistava, mutta sitten alkoi muuttua koko ajan huonommaksi. Hissillä nousimme leiristä 3780 metriin. Siellä tapasin paljon ulkomaalaisia. Oli kuulema suosittu paikka, mutta suomalaisia ei näkynyt.
Klo 02.00 oli herätys, vaikka en ollut itse asiassa nukkunut yhtään. Tuntui hankalalta hengittää. Sää oli loistava, kirkas taivas ja pikkupakkanen. Näin tähdenlennon; ainakin se oli hyvä enne. Eräs ryhmä vuokrasi traktorin, joka nosti heidät 4500 metriin. Ajattelin että heidän olisi pitänyt vuokrata helikopteri ja nousta sillä huipulle;-))
Aloitimme nousun hitaasti, mutta varmasti klo 03.00.
Ryhmä, jonka kanssa aloitin, tuntui etenevän turhan hitaasti, ja siirryin toiseen ryhmään. Yhtä aikaa auringon nousun kanssa alkoi kova tuuli. Mietin pitäisikö luovuttaa ja palata alas, koska sormet olivat jäässä. Niin jäässä ettei tullut mieleenikään ottaa kameraa ja alkaa kuvaamaan mahtavaa auringonnousua. Yksi kaveri sanoi että se on ihan normaalia ja että tunne haihtu kohta.
Muutama tunnin kuluttua aloin jäädä jälkeen ryhmää heidän kovan vauhtinsa takia ja minä jäin yksin. Tällä korkeudella vuoristotauti iskee varmasti. Monia oksettaa, jotkut nukahtavat tai kulkevat eteenpäin kuin zombit ymmärtämättä mitä he tekevät. Päässä pyöri vain yksi ajatus: ”Jaksanko minä?” Voimat olivat vähissä; tunne oli aivan uudenlainen. Tahti 10 pientä askelta ja pitkä tauko.
Tulin 5300 metriin, jossa oli levähdyspaikka. Söin kaikki muonat pois, luin kaikki tekstiviestit. Yksi niistä oli vaimoni lähettämä jossa hän kirjoitti: ”Turvallista nousua ja voimia”. Sillä hetkellä minulla ei ollut yhtään voimia jäljellä, ja sanoin etten jaksa enää. Päätä ja silmiä särki. Aurinkolasit ei tuntunut olevan mitään apua. Sydän pomppi vimmatusti. Ymmärsin selvästi että oli päätettävä kävelläkö vai laskeako alas. Ohuen ilmanalan vaikutus elimistöön on yksilöllistä, olin lukenut oppaista. Fyysisellä kunnolla ei asiaan ollut vaikutusta. Tiesin asian vakavuuden, enkä halunnut riskeerata, mutta toisaalta kello oli vielä vähän , sää oli ok ja uusi ryhmä oli juuri menossa ylös. Päätin jatkaa vielä.
Kahden viimeisen nousutunnin aikana vauhtini putosi vielä: yksi askel ja monta minuuttia taukoa. Päässä pyöri vain yksi ajatus: Milloin tämä loppuu, ja missä huippu on? Onneksi en ollut nousemassa yksin. Ryhmäläiset antoivat henkisestä tukea ja kannustivat jatkamaan vielä vähän. Hapen puute tuntui jo voimakkaasti, mutta onneksi huippu oli jo näkyvissä. Vaikka tunsin välillä kuolevani päätin nousta huipulle. Viimeiset metrit etenin konttaamalla. Ylhäällä tuli itku; vihdoinkin olin Euroopan korkeimmalla huipulla, rähmälläni, mutta perillä. Se oli väsymyksen ja voiton itkua yhtä aikaa. Olin antanut itsestäni kaiken tähän suoritukseen. En ikinä tule unohtamaan sitä tunnetta; jotain samanlaista kuin oman lapsen syntymä. Olin käyttänyt nousuun yhdeksän tuntia. Räpsin valokuvia mahtavista näkymistä. Siellä ylhäällä mietin miten ihminen voi olla niin heikko ja samanaikaisesti niin vahva.
Homma oli puikossa, piti laskeutua alas. Ymmärsin että tehtävä on vain puoliksi tehty ja että jostain pitäisi löytää myös voimia tulla alaspäin. Varovaisuuttakaan ei pitäisi unohtaa; usein tapaturmat sattuvat alaspäin mentäessä. Alastulo kesti 4,5 tuntia ja sujui ongelmitta. Tapasimme yhden zombimiehen joka kertoi etteivät hänen ajatuksensa olleet oikein selkeitä. Annoimme hänelle lääkettä ja toimme hänet mukanamme alas.
Paluulentooni oli vielä muutama päivä ja kävin vielä katselemassa muita paikkoja ja lähikaupunkeja.
Istuessa lentokoneessa sanoi Elbrusille näkemiin ja päätin tulla takaisin mukanani joukko suomalaisia. Aion myös jossain vaiheessa tuoda oman poikani tänne, sitten kun hän kasvaa. Nuorin Elbrusin valloittaja on tällä hetkellä 13 vuotias. Koneessa suunnittelin myös mikä olisi seuraava huippu jonne lähden. Olisiko se Kilimanjaro (5895 m) vai heti Pik Lenina (7134 m)? Elbrusille nousua suosittelen lämpimästi kaikille.
Istuessa lentokoneessa sanoi Elbrusille näkemiin ja päätin tulla takaisin mukanani joukko suomalaisia. Aion myös jossain vaiheessa tuoda oman poikani tänne, sitten kun hän kasvaa. Nuorin Elbrusin valloittaja on tällä hetkellä 13 vuotias. Koneessa suunnittelin myös mikä olisi seuraava huippu jonne lähden. Olisiko se Kilimanjaro (5895 m) vai heti Pik Lenina (7134 m)? Elbrusille nousua suosittelen lämpimästi kaikille.
