|
Tänään on lauantai,
19.
toukokuuta
klo
22.07
|
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
|
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
 Sisukkaat suomalaiset soturit Kaukasuksella
08.08.08 on päivämäärä, joka on helppo muistaa ja johon liittyy monenlaisia muistoja: Sisarelleni syntyi poika, Pekingissä alkoivat olympialaiset ja Kaukasuksella syttyi sota georgialaisten ja venäläisten välillä. Tapahtumista jälkimmäinen voisi vaikuttaa paljonkin retkeemme Euroopan korkeimmalle vuorelle Elbrusille (5642m), jota olimme suunnitelleet jo reilun vuoden.
Elbrus-vuoren valloittajiksi halusivat tänä vuonna kanssani tunnettu kestävyysurheilija Martti Vainio ja elämässään useita vuoria valloittanut Jouko Berg. Retkikuntamme jäsenet olivat huolissaan Kaukasuksen tapahtumista, koska mm. Keskisuomalainen uutisoi 20.08.08: ”Suomalaiskiipeilijät pelastuivat täpärästi Venäjän ja Georgian rajalla”. Matkaa Elbrusilta sotatoimialueelle oli useita satoja kilometrejä, mutta luonnollisesti tällaiset uutiset lisäsivät jännitystä. Onneksi käytössämme oli suomalaismedioiden lisäksi Internet, sen erilaiset foorumit ja paikalliset tuttavat. Näistä tietolähteistä selvisi, että vaikka alueella liikkuikin Venäjän armeijan kalustoa, Elbrusin lähialueilla tilanne oli rauhallinen. Päätös retkestä oli tehty, mutta jäimme kuitenkin seuraamaan tilanteen kehittymistä.
10.09.08. Lähdemme Pietarista Mineralnye Vodiin. Koneen myöhästyminen ja puolen tunnin kädenvääntö paikallisen miliisin kanssa tarkoittaa sitä, että meidän pitää muuttaa alkuperäistä suunnitelmaamme ja jäädä yöksi hotelliin Elbrusin juurelle Azao-nimiseen kylään. No, hyvä näinkin, sillä lihavarras ja uni hotellihuoneessa näyttävät maistuvan kaikille. Seuraavana päivänä pääsemme jatkamaan kauniille Ullu Taun leirille, joka sijaitsee vain muutamia kilometrejä Georgian rajalta. Sinne ei ole asiaa ilman rajaviranomaisilta saatua kulkulupaa. Paikka on suosittu myös tavallisten venäläisturistien keskuudessa. Yhtenä syynä pidetään onnen kiveä, jota koskettamalla voi saada apua lapsettomuuteen. Ullu Tausta nousemme 4200 metriin. Martti ja Jouko ovat loistavassa kunnossa, eikä väsymyksen merkkejä tai päänsärkyä esiinny.
13.09.08. Laskeudumme takaisin Ullu Taulle. Pari päivää myöhemmin olemme sitten jo Elbrusilla 4150 metrissä Priut 11 Maria -leirissä. Sitä ennen käymme pelastusasemalla kertomassa nousustamme ja saamassa tietoja. Siellä kuulemme, että päivää aikaisemmin oli huipulle noussut puolalainen ryhmä. Yksi miehistä oli jostain syystä jäänyt jälkeen muusta porukasta. Sää oli muuttunut huonommaksi, mies eksyi ja katkaisi jalkansa. Hädissään henkilö oli viestittänyt ystävilleen: ”Tulkaa pelastamaan”. Ystävät olivat pitäneet viestiä ensin pilana, mutta tajunneet sitten tilanteen vakavuuden. Sää oli kuitenkin muuttunut niin huonoksi, ettei kukaan voinut lähteä enää takaisin. Ryhmä ei ollut käynyt ilmoittautumassa pelastusasemalla, eikä heillä ollut hätänumeroa. Loppu oli traaginen. Sään selvittyä mies löydettiin kuolleena.
Ylhäällä on paljon ryhmiä odottamassa parempaa säätä. Olemme Suomessa suunnitelleet nousupäiviksi 15. – 17.9., mutta se, miten sääennusteet ja omat arviot pitäisivät tällä kertaa paikkansa, jää nähtäväksi. Samoiksi päiviksi on suunniteltu nopeuskisaa, jonka vanhin osallistuja oli 73-vuotias. Meillä on mukanamme teltat ja jos sää sallii, tarkoituksemme on mennä Pastuhovin kallioille 4800 metriin, josta sitten yritämme nousua huipulle. Kova tuuli estää kuitenkin aikeemme. Meille tarjotaan mahdollisuutta nousta ”kissalla” Pastuhovin kallioille, mutta retkikuntamme haluaa nousta ylös jalan.
Seuraavana aamuna tuuli on edelleen kova, mutta ennusteet ovat hyviä ja päätämme aloittaa nousun. Jokaisella meistä on oma nousutekniikkansa: Martilla siksak, Joukolla suoraan ylös, ja hänen perässään kävelen minä. Martilla ja Joukolla on painavat reput ja jokaisen ylimääräisen kilon kantaminen vie metri metriltä enemmän voimia. Nousu tuntuu luonnistuvan ja sääolosuhteet ovat hyvät. Aikaisemmista nousuista on paljon hyötyä; löydämme heti oikean tavan hengittää. Pastuhovilta rinne nousee jyrkästi vasemmalle. Rinteessä on paljon väkeä ja liikkuminen vaatii varmoja askeleita, koska kaatuminen tarkoittaa pitkää lentoa alas. Tästä syystä tämä etappi mennään ilman taukoja. Jossain vaiheessa huomaamme, että joku syöksyy rinnettä alas. Kuin ihmeen kaupalla hän saa vauhdin pysähtymään ennen railoa ja pelastuu.
Satulalle (5200 metriin) tultaessa sää on hyvä. Pidämme siellä tankkaustauon. Fyysisesti kaikki näyttävät olevan hyvässä kunnossa, joskin väsyneitä. Jätämme tavarat sinne ja suuntaamme repuitta kohti huippua. Martti lähtee toisen oppaan kanssa ensimmäisenä ylös. Minä ja Jouko kävelemme takana ja tsemppaamme toisiamme. Huippu on jo näkyvissä, mutta minulla ei ole samanlaista riemun tunnetta kuin ensimmäisellä kerralla. Pojilla on mahtavat fiilikset. Martti on ehtinyt olla huipulla jo pitkän aikaa tutkailemassa maata Euroopan katolta, sekä poseeraamassa kameroille erilaisissa asennoissa ja hatuissa. Vaikka huippu on saavutettu, on vasta puolet urakasta takana.
Edessä on vielä monen tunnin matka alas.
Satulassa paluumatkalla on seuraava tauko. Jouko kokee yllätyksen – neste ei aluksi pysy sisällä. Teemme nopean johtopäätöksen pikaisesta alas jatkamisesta siltä varalta, jos vaikka kyseessä olisi alkava vuoristotauti. Kulku vaativassa rinteessä, jossa muutama tunti aiemmin on nähty paha liuku, turvataan todella tarkasti. Onneksi pienten taukojen ja nesteryyppyjen ansiosta Joukon nestetasapaino alkaa vähitellen palautua. Pastuhovin kalliolta yli 600 pystymetrin rinne parakeille jatkuu ryhmältä taas entiseen malliin. Mikäli kyse olisi ollut vuoristotaudista, olisi silloin pitänyt jatkaa suorapäätä alas Azauhan 2300 metriin. Retkikunta on palannut 11 tunnin rankalta huippuretkeltä. Vasta saavuttuamme majalle, oma elimistöni antaa ensimmäiset merkit rasituksesta. Otan särkylääkettä ja pienet unet. Illalla kaikki on taas ennallaan. Onneksi kuitenkin saimme viettää yön turvallisin mielin vuorilla, parakeilla, 4150 metrin korkeudella. Loppu hyvin – kaikki hyvin. Noususta minulla on hyvä fiilis ja ehdotankin yhdelle belgialaisille uutta nousua huipulle seuraavana päivänä. Hän ei suostu. Seuraavana päivänä laskeudumme alahissiasemalle ja juhlimme siellä nousua.
Meillä on vielä kaksi päivää aikaa ennen paluulentoa ja käymme katsomassa jo tsaarin aikana kuuluisiksi tulleita kylpyläkaupunkeja Kislavodskia ja Pyatigorskia, joita ovat runoissaan ylistäneet myös Pushkin ja Lermontov. Kotona analysoin matkaamme, joka onnistui mielestäni hyvin. Pohdintani johti seuraaviin johtopäätöksiin: 1. Ei ikä ratkaise, vaan kunto. 2. Pienistä laiminlyönneistä voi koitua mittavat seuraamukset. Ketään ei saa päästää tai jättää vuorelle yksin, eikä kukaan saa lähteä yksin sooloilemaan.
|
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
