Georgia syksyllä 2018

"Tilasin Juri's travelin kautta opastetun matkan Georgiaan. Aikaisempien kokemuksieni mukaan Juri vetää matkat hyvin ja on kielitaitoinen sekä tuntee paikallisten tapoja sekä osaa jututtaa ihmisiä. Niimpä tilasin vaimolleni matkan eläkelahjaksi. 

Juri ajoi meidät ekana Pietariin, jossa oli upea ruska. Kiertelimme kaupunkia oppaamme johdolla. Hyvä kierros.

Sitten lensimme Tbilisiin jossa majoittumisen jälkeen katselimme lähellä olevaa kirkkoa nätissä iltavalossa sekä käppäilimme katuja. Menimme paikalliseen leipomoon, jossa raavaat ukot leipoivat leipää ja paistoivat niitä maahan upotetussa saviasitassa jossa pohjalla oli hiillos. Leivät lätkäistiin ruukun seinämään kiinni ja siinä se paistuivat. Sitten vaan ikkunalle myyntiin. Illalla käytiin Jurin kanssa vielä iltakierroksella kuvaamassa kaupunkia.

Aamulla tuli vuokra-auto ja lähdimme Mtskhetaan joka on pikkuinen rauhallinen kylä jonka keskellä on kirkko. Matkalla ostimme tuoreita hedelmiä tien varsilla olevilta kauppiailta. Sitten ajelimme Kutaisiin, joka on Georgian toiseksi suurin kaupunki. Sievä paikka. Kerjäläisiä on kaupungeissa aika paljon. Sieltä käsin kävimme Dinosaurus-luolastossa jonka yhteydessä oli hieno näköalapaikka. Seuraavana päivänä kävimme Prometeus-luolastoon, joka oli isompi.

Pyhä-aamuna kävimme pienessä sievässä luostarissa jossa alkoi juuri kirkonmeininki. Aamu oli kaunis ja tilaisuus hartaan vaikuttava. Sitten ajoimmekin iltaa myöten Mestiaan, vuoristokaupunkiin lähelle Venäjän rajaa. Tie sinne oli mukainen ja matkanteko hidasta. Mutta maisemat olikin sitä paremmat, ruska parhaimmillaan. Matkalla alkoi mahassa kuplia, ja sitten tulikin löysän mahan päivät. Emme kuitenkaan jääneet hotelliin, vaan lähdimme maastoautolla ylös vuoristoon. Sieltä oli kauniit vuoristomaisemat, aurinko paistoi ja ruska hehkui. Mestiassa olimme pari yötä ja sieltä ajelimme takaisin Kutaisin alueelle. Siellä kävimme Okatse kanjonissa, nätillä joella joka oli kyllä aika vähävetinen kuivasta kaudesta johtuen. Martvil kanjonissa meloimme lyhyen pätkän kumiveneillä. Juri valitsi ajoreitille myös maaseutua, jossa näkyi aitoa maaseutuelämää. Ihmiset elävät vaatimattomasti. Tien varressa oli pari miestä lastaamassa puita härkävankkurien kyytiin. siitä kuorma lähti hitaasti jyrkkään ylämäkeen. Toisessa kohtaa oli nuori poika hevosen kanssa. Hevosen selässä oli risukuorma. Joka paikassa oli teiden varsilla kotieläimiä, hevosia, lehmiä, possuja ja lampaita. Jopa moottoritien välikaistaleella oli lehmä syömässä heinää. Sitten oli vuorossa Borjomi, kylpyläkaupunki, ihan viihtyisä. Nyt olimme taas sen verran korkealla että ruska oli parhaimmillaan. Sieltä auton keula suunnattiin Varziaan, luostarikaupunkiin joka on hakattu vuorenrinteeseen 1100-luvulla. Nytkin siellä asui kolme munkkia läpi vuoden luolissaan. Vielä piipahdimme Sighnagissa, viehättävä pieni kaupunki vuoren rinteellä. Illalla löysimme ”kylpylän”, lämminvesiuima-altaan joka oli peltihökkelissä. Jurin kans sinne pulikoimaan, Mervi laisti uninnin.

Viimeisenä päivänä tutustuimme viinilaaksoon Kvarelissa, kävimme viinitehtaalla jossa oli hyvin persoonallinen esittelijä ja maistelimme hiukan viinejä. Vielä kävimme viinitunnelissa. Siellä kertoivat että Georgian presidentti Giorgi Margvelašvili tulee varttitunnin päästä vierailulle. Niinpä tulikin ja kansa seurasi mukana. Ulkona presidenttiä kuvattiin eri seurueissa ja, kävi niin että he pyysivät minua kuvaan heitä heidän kamerallaan. Lopuksi presidentti halusi kuvan itsestään meidän seurueen kanssa. Annoin turvamiehelle kamerani, kättelin presidenttiä ja kuvia tuli. Presidentti kertoi saaneensa Suomen presidentiltä lahjaksi puukon.

Palasimme iltaa myöten Tbilisiin, hotelli oli aivan ydinkeskustassa. Kävimme viimeisenä päivänä Jurin kanssa paikallisessa rikkiterveyskylpylässä. Siellä oli sauna, lämmin- ja kylmävesialtaat. Tavallisen kansan suosima karuhko paikka. Paikalla oli pari raavasta selänpesijää, ja ostinkin entiseltä painijalta pesun ja hieronnan. Sehän leipoi mua kun taikinaa – en ole ollut vielä noin hyvässä ja kattavassa pesu/hierontakäsittelyssä.

Juri oli tehnyt hyvän pohjatyön matkan suunnittelussa sekä teki pitkän päivätyön joka päivä. kyllä tuli nähtyä lyhyessä ajassa lähes koko maa, maantieteellisesti vuoristosta viinilaaksoon ja aitoa maaseutua. Ruokailut tahtoivat jäädä aika iltaan, mutta silloin sitä sitten syötiinkin. Ruoka oli hyvää, mausteista ja sitä tuotiin pöytään paljon. Viiniä oli myynnissä joka paikassa ja 24 / 7. Hintataso kohtuu edullinen. Niin ja maan erikoisuutena on puskurittomat autot - kertoo liikennekulttuurista.

Hyvä reissu, jota on mukava muistella. Juri on huippuopas! " Topi Ylä-Mononen https://suomikuva.kuvat.fi/kuvat/Georgia+2018+Juri's+Travel+opastuksella.+Oli+hyv%C3%A4+ja+kattava+retki/

 

 

 

Baikal, burjattienergiaa ja lystikästä luistelua.

Retki lehti 2/2018. Teksti ja kuvat: Mari Jannela

Siperian arojen ja vuorten keskellä sijaitsee Baikal. Se on maailman suurin ja syvin makean veden allas. Talvella sen peittää yli metrinen jääkansi.

Luistin leikkaa jään pintaa. Alla on puolitoista metriä kirkasta jäätä. Raapiessaan jäätä luistin tekee erikoisen äänen. Se soi, helisee ja rahisee. Aivan kuin jää nauraisi.

- Rakastan luistelun ääntä, joensuulainen matkanjärjestäjä Juri Sevrjukov toteaa ja näyttää instagramiin lataamaansa videota. Yllätyin miten kaunis jää voi olla. Se on kuin taidemaalaus, jossa on erilaisia kuvioita ja jääluolat ovat kuin satujen linnoja.

Olkhon saari Baikalilla on uusi turistialue. Sähköt saarelle saatiin vuonna 2005. Matka Irkutskista Olkhon saarelle taitetaan UAZilla, venäläisellä autolla, jolla sanotaan pääsevän mihin tahansa, jos on saha mukana. On pimeää ja matkaan kuluu kuusi tuntia. Kuljettaja kertoo, että yleensä hän kuljettaa kiinalaisia, jotka tulevat makaamaan Baikalin jäälle saadakseen energiaa.

Kirkkaalla jäällä on täydellinen liukkaus.

 

Skinnarit ovat tarkkoja turvallisuudesta

Baikal on 636 km pitkä ja sen jäillä kulkee satojen kilometrien jäätieverkosto. Yleensä jää on kirkasta kaikkialla, mutta poikkeuksellisesti on satanut märkää lunta, joka kovan pakkasen seurauksena on tarttunut jäähän kiinni. Baikalin jäällä on vilkasta. Jääteillä tapaa vaeltajia ahkioinensa, pyöräilijöitä ja luistelijoita.

- Omatoimisesti liikkuville retkeilijöille syntyy toverillinen retkeilyhenki. Siinä jaetaan tietoja ja kokemuksia. Siinä ollaan erittäin kiinnostuneita toisten kokemuksista, kertoon huomiostaan helsinkiläinen skinnareiden (Suomen retkiluistelijat) puheenjohtaja Seppo Sihvonen.

Venäläinen jäävaellusväki on pysähtynyt ja kertoo löytäneensä kirkasta jäätä. Skinnareiden ilmekin kirkastuu. Kokemustenvaihdon ohessa kaivetaan ahkiosta kitara ja lauletaan serenadi naisille naistenpäivän kunniaksi. Suomalainen ja venäläinen mies polvistuvat jäälle kitara kainalossa esittämään laulun vuorotellen äidinkielellään. Herkkä kansallisuuksien kohtaaminen.

Kirkkaan jään etsiminen vaatii Skinnareilta vaivaa ja rohkeutta. Se on salmen takana, jonne autot eivät uskalla ajaa. Kolme miestä jatkaa väsymättömästi jään etsimistä. Seppo Sihvonen kertoo haltioituneena jään löytymisestä:

- Kirkkaan jään nähtyäni tuli tunne, että nyt me olemme perillä! Jään halkeamista näin heti, että sitä jäätä oli yli metri. Täydellinen liukkaus! Jää oli kuin taidelasia, jonka päällä olisi pikemminkin liikkunut huopatossut jalassa kuin luistimilla. Oli huippukokemus luistella kokonainen päivä kirkkaalla jäällä, jossa ahtojäät olivat tehneet aivan uskomattomia kuvioita.

Vaikka jäätä on yli metri, ovat skinnarit varustautuneet haararemmisillä repuilla, joissa ovat vaihtovaatteet vesitiiviissä pussissa sekä eväät. Mukana ovat lisäksi jääsauva, naskalit, varaluistin ja heittoköysi.

- Pidimme kiinni tavanomaisesta turvavarustuksesta, koska olimme etsimässä neitseellisiä jäitä. Oli pettymys, että lumetonta jäätä löytyi vain yhdestä paikasta, mutta erinomainen jääteiden verkosto oli luisteltavassa kunnossa. Siellä sai tuntuman vauhdin hurmaan myötätuulessa kilometrien suoralla. Paksuun jäähän syntyy kaiken aikaa pieniä murtumia ja railoja, joihin luistin voi juuttua ja niitä on pidettävä tarkasti silmällä, Seppo Sihvonen tarkentaa.

Kohtaaminen jäällä.

 

Baikalin henki

Pekka Pouhula Rantasalmelta matkasi Baikalille edellisen kerran ilmatäytteisen kajakin kanssa. Siellä meloessa hänelle syntyi ajatus palaamisesta talvella potkukelkan kera. Hän kuvailee kokemustansa pieni virne kasvoillaan.

- Potkukelkka on mainio väline, jos luistelu ei ole tuttu laji. Se on turvallinen epätasaisuuksia ylitettäessä, koska potkukelkka sujahtaa niistä horjumatta yli. Se kulkee myös näppärästi lentokoneessa ilman lisämaksua. Potkukelkkani herätti ihmetystä ja paikalliset hihkuivat: "Finki"! Se on venäjää ja tulee sanoista suomalainen kelkka. Oli hienoa potkutella rinta rottingilla.

Olkhon saari on burjattien pyhä paikka. Shamanismi on alueen valtauskonto sekoittuen buddhalaisuuteen. Rukousnauhoilla merkittyjä puita ja pylväitä on runsaasti. Rummutuksella hoidetaan niin kehoa kuin mieltä. Mongolian rajalle on sata kilometriä ja Baikal nimi tarkoittaa mongolian kielellä luontoa. Luonnon runsaudesta kertovatkin mm. Baikalissa asuvat hylje sekä omulsiika.

- Hienoin kokemus oli potkutella yksinään täydenkuun valossa Baikalin jäällä. Pakkasen kiristyessä jäät pitivät ääntä. Syvältä kumpusi sellainen matala mollisointuinen ääni, jota pintajäät säestivät kirkkaasti. Edessäni kuun valossa kohosi Shamanka, burjattien pyhä vuori. Kerrassaan mahtava luontokokemus, Pekka Pouhula tunnelmoi.

Onko tarua vai totta, että Baikalissa on jotain erikoista energiaa? Ainakin Baikalin talvi on aivan huikea kohde luistelijalle, valokuvaajalle, potkukelkkailijalle ja luonnonuskovalle.

Burjattien pyhät pylväät

 

Tietokulma:

Retkiä Bakalille järjestää Juris Travel. Matkan hinta määräytyy ajankohdan ja palveluiden mukaan. Kesällä on kalliimpaa kuin talvella. Lennot Moskovan kautta Irkutskiin ja sieltä paikallisella kuljetuksella Olkhon saarelle.

Auringonlaskun aikaan.

Parta huurussa serenadi naisille.

 

Ahtojäävaelluksella oli arktinen tunnelma.

 

 

Kaukomaiden jäillä.

Seppo Sihvosen kuvaa matkaansa Baikalille Skrinnari lehdessä.

Siperiaan luistelemaan! Kyllä, maailman syvimmältä järveltä löysimmekin  sitä mitä odotimme: täydellisen sileätä, kirkasta jäätä. Avoimelle ulapalle aukeavan salmen suulla olevan jään paksuuden alkoi ymmärtää vasta, kun huomasi, että tässä ahtaumapaikassa jään sisällä onkin toinen toisensa päälle pakkautuneita kerroksia. Syvälle kiertyviä hiushalkeamia, välikerroksissa koristeina kuin pörheitä höyheniä tai hattaroita. Mahtavia lohkareita, jotka häipyvät jonnekin jään ja veden hämärään. Tasainen pinta onkin kolmiulotteinen rakennelma, jonka hienoon pintaan ei haluaisi naarmuakaan jättää.

Matka Baikalille käynnistyi kevyestä heitosta radion toimittajalle tämän kysyessä haaveiden retkikohdetta. Sainkin myöhemmin radiota kuunnelleelta Pekka Pouhulalta yhteydenoton, jossa meitä skrinnareita pyydettiin lähtemään Baikalin haaveretkelle. Matkan järjestelyistä lentojen ja hotellien etsimisineen vastasi joensuulainen yhden miehen retkimatkatoimisto.  Maaliskuun alussa lensimme Moskovaan, sieltä Irkutskiin ja lopulta körötimme pikkubussilla Baikalin Olhon-saarelle.

Siperia on mereiseen ilmastoon tottuneelle yllättävä paikka. Eihän siellä välttämättä ole metrisiä hankia kevättalvellakaan. Kuiva mannerilmasto on vähäsateinen. Pakkasta riittää, suojasäät ovat harvinaisia. Maasto on monin paikoin avointa, tuulista aroa. Siispä tuulet pystyvät usein lakaisemaan vähätkin lumet pois. Matkalla näimme lupaavasti paljaita rinteitä. Aukeilla alueilla oli muutama sentti lunta, josta heinänkorret tököttivät esiin. Hiekkatiet pölysivät pakkassäässä.

Baikal oli tosiaankin tukevassa jäässä. Sileää, kovaa jäätä oli määrättömästi ja lunta jäällä oli yleensä muutama sentti.  Valitettavasti lumipeite oli tänä vuonna ehtinyt pakkautumaan estäen kunnon luistelun. Lumettoman alueen löytäminen ei ollutkaan helppoa. Tuoreita satelliittitietoja emme onnistuneet huonon valmistautumisemme takia saamaan Baikalin rantaan. Siis ei muuta kuin etsimään. Onneksi liikkuminen oli helppoa luistimillakin - jäätieverkosto tarjosi siihen kelpo väylän ja hienoja näkymiä.  Jäätielle pääsi myös helposti taksin kyydissä. Lumettoman ja sileän, muutaman kilometrin alueen löysimme lopulta tarmokkaan etsimisen ja vihjeiden perusteella tuulisen salmen suusta.

Luistelustamme on mahdollista lukea tarkemmin Skrinnarisivustomme retkiraportista. Kirjoita raporttisivun alareunasta löytyvään hakuun Baikal tai käytä linkkiä https://www.skrinnari.fi/skridskonet/fardrapport/fardrapport-v.asp?ID=68425. Retkiraporttien tekstit ja kuvat ovat avoimia kaikille netin käyttäjille muutaman päivän kuluttua raportin julkaisun jälkeen. Raporttien kartat ja keskustelut näkyvät vain jäsenille.

Pelkästään turistimatkanakin reissu Siperiaan oli hyvä kokemus. Baikalissa on pituutta saman verran kuin Pohjanlahdessa, yli 600 km. Syvyyttä on hämmästyttävät 1600 metriä. Kun järven pinta on 450 metrin korkeudessa, ulottuu pohja reilusti merenpinnan alapuolelle.  Jonkinlaiseksi arvoitukseksi yhä jäi kuinka järvessä elävä hyljelaji pärjää paksun jääpeitteen kanssa. Yhtään noita norpankokoisia pulleroisia hylkeitä emme nähneet luonnossa. Luonnontieteellisen museon akvaariossa niitä kyllä uiskenteli.

Alueen alkuperäisväestö on burjaatteja. Siellä täällä vilahtelee luonnonuskontoon sekoittuneen buddhalaisuuden palvontapaikkoja.  Maalaiskylien vanhat rakennukset ovat äärimmäisen karun näköisiä ja sulkeutuvat aitojen taakse. Lisääntyvä turismi tuottaa viereen uusia rakennuksia monenlaisine tyyleineen.  Matkamme lopussa vietimme pari päivää järven eteläpäässä, Listvjankan pikkukaupungissa, jossa oli hyvä luonnontieteellinen museo ja puurakennusten museo.

Joensuulainen retkimatkojen järjestäjä, Juristravel.fi on tarjoamassa ensi keväänä vastaavaa matkaa järjestelyineen. Kiinnostuneiden skrinnareiden joukko voi siis helposti järjestää kaukoretken.  

Seppo Sihvonen

Erätulilla. Ikuisessa maisemassa.

 

 

Pikkujoulu Sortavalassa 2016 

Ystävyys seuramme matkasi Sortavalaan pitämään pikkujoulua Piipunpiha hotellissa. Valitsimme matkamme järjestäjäksi Juri Sevrjukovin. Hän järjesti meille kuljetuksen, majoituksen, sekä ruokailut hotelliin. Juri osasi hoitaa kieltä osaavana oikein hyvin koko matkan. ja kuljetuksen aivan kympin miehenä! Pysähdyimme Kolmas Plus kahvioon ja kaupalle Venäjän puolella. Kun me matkustajat tulimme takasin bussiin., oli Juri järjestänyt yllätyksen. Hän tarjosi meille kaikille  pikkujoulu konjakit!, otimme ilomielin tarjouksen vastaan. Juri kuljetti meidät turvallisesti, kaikkien matkustajien tarpeet huomioiden perille Sortavalaan. Osa porukasta meni Gogolevin taidemuseoon, ja osa kaupoille shoppailemaan ja syömään. Iltapäivällä majoitumme Piipunpihaan. Illallisen nautimme hotellin ravintolassa. Ruokailun Juri oli varannut ennakkoon todella sujuvasti, vaikka ryhmämme ihmisillä oli monenlaisia ruokalajia. Illallisen jälkeen jutustelimme ja kuuntelimme hyvää, vauhdikasta musiikkia ja tanssimme. Kaikki meidän porukasta oli erittäin tyytyväisiä illan ohjelmaan. Hyvin nukutun yön ja aamiaisen jälkeen lähdimme kotimatkalle. Juri kysyi haluaisimmeko käydä tulomatkalla Ruskealan marmori louhoksella. Suuntasimme matkamme katsomaan millainen paikka se olisi. Matkamme jatkui Värtsilään, ja rajalle. Tulli muodollisuudet  hoituivat sujuvasti, tottakai.Kävimme ostoksilla Tax Free kaupassa. Paljonhan meillä tuli kyytiin laitettavaa, Juri pakkasi auton takakontin täyteen meidän ostamiamme tuliasia. Saavuimme kotipaikkakunnalle alkuillasta hieman väsyneinä mutta onnellisina.Me kaikki mukana olleet haluamme kiittää Juria onnistuneesta matkastamme.Tietysti otamme sinut kuljettajaksemme, ja matkaoppaaksi toisenkin kerran.

Kiitäen: Maire Frantzi ja matkalla mukana olleet

 

Matka Salmiin 2016

Teimme kesäkuussa 2016 kolmen päivän matkan suvun entiselle kotiseudulle Salmiin. Matkan järjestäjänä oli Juris Travel. Ensimmäisenä päivänä ajoimme Pitkärantaan, jossa olimme yötä siistissä pienessä hotellissa. Seuraavana aamuna matka jatkui vanhoille kotikonnuille Salmin Varpaselkään. Yön olimme Sortavalassa matkailukeskus Lambergissa, joka oli viihtyisä ja siisti. Myrskyisän sään vuoksi emme päässeet käymään Valamon saarella. Kolmas päivä vietettiin Sortavalassa shoppailen ja hyvästä ruoasta nauttien. Juri tuntee Karjalan alueen hyvin ja osasi viedä meitä sellaisiin mielenkiintoisiin kohteisiin, joita emme itse olisi löytäneet. Venäjänkielen taitoisena Juri toimi meille tulkkina, mistä oli paljon hyötyä, erityisesti tavatessamme uusia asukkaita suvun vanhoilla tiluksilla. Jurin ammattimaisessa ja palvelualttiissa seurassa oli tosi mukava tehdä tätä nostalgista matkaa. Suuret kiitokset Jurille.

Hannu Räsänen  ja Varpaselän matkaajat.

 

 

Uuksu 2016 https://vimeo.com/165924913

Piipahdus Pietarin siltojen alle. 3/2014 Melonta ja soutu-lehdessä "Lataa tästä PDF-esite" 

Melontaa Pietarissa 23-25.5.2014 

Uuksujoki. Pekka Pouhula. 

Ruuhi ja Sämpylän retki Uuksunjoella 2013

 

Kamtsatka 2013 

Matka (Classical Kamchatka) oli mielestäni kaikinpuolin onnistunut ja jopa ylitti odotukset. Ikimuistettava oli kiipeäminen toimivan tulivuoren kraaterille, joka syöksi ilmaan tulta ja tulikiveä kuin Mooseksen epistolassa javuori porisi ja möyrysi kuin tsunami.

Hieno oli myös 3 päivän raffting kumiveneissä.Valitettavasti yhtään karhua emme bonganneet, vaikka niiden olisi pitänyt olla samoissakalastuspuuhissa kuin mekin. Saksalainen Holger meilasi, että matkan toisella osuudella he olivat nähneet karhuja (runsaasti?). Ruoka oli kaikkina päivinä erinomaista, herkullista ja sitä oli runsaasti. Kiitos vielä kerran kokeille! Matkaohjelma oli hyvin laadittu, täysipainoinen. Lepo ja kiipeily vuorottelivat. Koko henkilökunta oli tosi mukavaa, osaavaa ja huolehtivaista. Oli tunne kuin olisimme olleet yhtä perhettä. Kamchatkalle ja sen luontoon jäi kaipuu. Kiitoksin Raija Visapuu

Kiitos mieleenpainuvasta matkasta. Sen piti olla once in a lifetime -reissu, mutta jotenkin jäi tunne että noin kiehtovaan kohteeseen tekee mieli vielä uudelleen. Inkeri Kortelainen.

Kamtsatka 2012 (Suomikuva.net)

Kamtsatka slideshow

 

JOENSUUN KAUHOJAT NEVAJOELLA JA PIETARIN KANAVISSA

Seisoin vapunaattona Pietarissa Moskova-hotellin kohdalta Nevajoen ylittävällä sillalla. Kurkistelin varovasti yli 20 metriä alapuolellani virtaavaa vettä. Joki näytti suurelta, kivetyt rantapenkereet tylyiltä, vesi syvän mustalta. Liikenteen melu vihloi vieressä korvia. Kerroin matkakumppaneilleni tulevani kolmen viikon päästä melomaan Nevalle ja Pietarin kanaviin. Epäuskoisen maakravun vilpitön kommentti tuli välittömästi: "Hullua! Minä en ainakaan lähtisi tuonne."

Aamuvarhaisella helatorstaina 17.5.2012 kokoontui Joensuun Kauhojien 13 hengen melojaporukka vajalle valmiina starttaamaan kohti Nevajokea. Juri paljasjalkaisena pietarilaisena ja retken oppaanamme oli laatinut meille neljän päivän ohjelman. Ensimmäisen päivän tavoitteenamme oli ajalta Laatokan eteläpäähän Shlisselburgiin, laittaa iltapäivällä kajakit vesille, käydä tutustumassa Pähkinäsaaren linnaan ja meloa sieltä noin 10 km yöpymään Nevan rannalle. Lähdimme matkaan kohti Imatran rajanylityspaikkaa kolmella autolla, 12 kajakkia katoilla ja trailerissa. Aluksi automme täytti innokas pulina, mutta vähitellen ainakin meidän kärkiautossa valveilla taisi olla vain kuski.

Ensimmäinen pysähdyksemme oli huoltoasema ennen Svetogorskin rajan ylityspaikkaa. Pian joukkoomme saapui omalla autollaan Rantasalmelta matkaan lähtenyt Pekka, viime kesän Laatokan ympärimeloja. Jurin pitämän Venäjän liikenteestä pikakurssin jälkeen jatkoimme matkaa neljän auton tiiviissä letkassa kohti Svetogorskin raja-asemaa. Vaikka olimme lähteneet matkaan hyvissä ajoin, niin olivat tehneet kaikki muutkin. Venäjä ei ollut varautunut helatorstain matkalaisiin. Pyörimme rajamuodollisuuksissa lähes kolme tuntia. Kuskit siellä jonottivat ja täyttelivät lomakkeita, me muut otimme aurinkoa. Kajakkeihimme kukaan ei kiinnittänyt erityistä huomiota.

Ajo kohti Pietaria eteni hitaasti mutta varmasti. Tietyöt ja risteysruuhkat seisauttivat meidät lukuisia kertoja liikkumattomiin jonoihin. Juri väitti, ettei ollut koskaan moista nähnyt. Sitten kun vauhtiin päästiin, niin mentiin niin kovaa, ettei Pietarin ohitustiellä huomattu Murmanskin valtatien viittaa vaan posotettiin komeasti ohi. Onneksi oma letkamme pysyi hyvin koossa rampeilla ja käännöksissä. Kello lähenteli jo ilta kuutta, kun näimme ensimmäisen kerran Nevajoen ajaessamme sen yli valtatietä pitkin. Matka oli kestänyt 13 tuntia ja kilometrejä oli takana 450.

Shlisselburg on pieni kaupunki Laatokan eteläpäässä. Paremmin sen suomalainen tunnistaa nimellä Pähkinälinna. Kaupungin kohdalta alkaa Nevajoki eli Laatokan ja Suomenlahden yhdistävä joki. Tämä 75 km pitkä joki päästä päähän oli melontaretkemme kohteena. Vesille laskupaikka löytyi kaupungin keskustasta, vanhempien ja uudempien kanavien keskeltä. Kaupunkilaiset viettivät helteistä kevätiltaa rannassa ja me pakkasimme kajakkimme lähtöön. Tarkoituksena oli ollut toimittaa autot jo samana päivänä Pietariin, mutta päädyimme kuitenkin säilömään ne läheiselle vartioidulle parkkipaikalle, koska aurinko kääntyi jo länteen.

Tuntui riemastuttavalta istuutua ensimmäisen kerran keväällä omaan kajakkiin. Ihan kuin olisin istunut siinä aina. Suuntasimme teollisuuslaitosten ja pienen sataman kautta Nevalle. Olimme päättäneet yöpyä Pähkinäsaaren linnan kupeella. Iso kivilinna seisoikin keskellä jokea aivan Laatokan ja Nevan yhtymäkohdassa. Lähdimme kuin varpusparvi suoraan kohti lähellä olevaa linnaa. Kun keskelle ennätin, huomasin että liikun vain takaperin. Ja samalla väylälle ilmaantui aivan yllättäin Laatokan suunnalta saapuva valtamerialus. Suuntasin pikin miten takaisin rannan tuntumaan. Tarja ja Tuija-Kaisa yrittivät kaksikostaan huolestuneina nähdä meidän yhdentoista yksikön menoa Nevan virrassa. Itse jatkoin Eeron ja Kaisan valitsemalla reitillä rannan tuntumassa etsien akanvirroista apua ja lossaten sitten virran yli linnan kupeeseen.

Kolauttaessani kajakin nokan Pähkinäsaaren rantaan, muistui mieleeni Suomen historiasta Pähkinäsaaren rauha. Tällä saarella sovittiin siis ensimmäisen kerran Suomen itärajasta ja vuosi oli 1323. Linna oli silloin juuri perustettu ja paikalla oli asiasta sopimassa Novgorodin ja Ruotsin johtajat. Vuosisatojen myötä linnaa on rakennettu, saarella on asuttu, siellä on ollut pahamaineinen vankila ja alueesta on tapeltu lukuisia kertoja. Viimeisin suuri taistelu saaresta käytiin Leningradin piirityksen yhteydessä toisen maailman sodan aikana. Nyt linna on osittain raunioina, sitä restauroidaan ja sen museopiha muistomerkkeineen kertoo vaikuttavasti 1900-luvun verisestä historiasta. Kyseessä on historiallisesti niin merkittävä linnasaari, että se on nimetty yhdeksi Unescon maailmanperintökohteeksi.

Saaren puolustajille virtaava Nevajoki on antanut suuren avun. Meille melojille se aiheutti kyllä sydämen tykytystä. Ei vähiten siksi, että perille saapui vain 11 kajakkia. Tuula oli kadonnut. Viimeinen havainto hänestä oli virran keskivaiheilla. Juoksentelimme saaren rantoja ja yritimme nähdä Tuulan kajakin, mutta turhaan. Samalla ilmaantui saaren vartija, joka kielsi ehdottomasti leiriytymisemme maailmanperintökohteeseen. Paikalle saapui myös miliisivene. Kielitaidottomalle tilanne oli vähän sekasotkuinen. Onneksemme mukana oli oppaamme Juri, joka neuvottelutaidoillaan puhui meidät tervetulleiksi yöpymään saarelle. Tosin senkin jälkeen telttapaikkojamme vaihdettiin ennen yötä pari kertaa. Telttailu ei meitä rantautuessa kiinnostanut lainkaan, vaan se missä seikkaili Tuula?

Huomattuaan virran voiman Tuula oli puikahtanut takaisin kaupungin suojaisaan satamaan. Joen suuntaisesti kulki pengermän takana rauhallisesti virtaava vesireitti. Siinä syntyikin hänelle oiva idea. Kanavaa pitkin voisi päästä koskiosuuden ohi ja lasketella sitten Laatokalta myötävirtaan Pähkinäsaaren rantaan. Sinne ohituskanavaan Tuula sitten putkahti. Meloi aikansa, mutta Laatokkaa ei näkynytkään. Kielitaitoisena ryhtyi sitten kyselemään rannalla olijoilta, miten kaukana on kanavan suu. Vastaus oli 100 kilometriä. Kanava olikin vuonna 1866 avattu ns. Uusi Laatokan kanava, jota pääsee Syvärille saakka. Täyskäännös. Palattuaan kanavan lähtöpisteeseen, Tuula nousi maihin miliisilaiturille. Meille muille jo tutuksi tulleet miliisit neuvoivat Tuulaa majoittumaan kaupungin hotelliin, mutta Tuula vaati päästä telttailemaan Pähkinäsaareen. Ei sinne niin vaan pääse. Tuula jäi istumaan laiturille, kun miliisit ajoivat saarelle kysymään puuttuiko joukosta vielä yksi meloja. Takaisin vene lähti Juri mukanaan ja paluukyydissä näimme iloksemme Tuulan ja kajakin!

Vietimme vartioidulla saarella rauhallisen yön. Vain tavaralaivat ja risteilyalukset kulkivat vierestä Laatokalle. Aamutuimaan kiertelimme saarella. Paikalliset kalastajat nukkuivat rannalla, muutama pieni vene pomppi Laatokan tuulisella merellä ja rakentajien nuotiot savusivat muurin kupeessa. Tuulen puuskia uhmaten Sari jätti telttansa tuulettumaan ja löysi sen seuraavaksi vallihaudan pohjalta. Kohteliaaseen venäläiseen tapaan vartijat tulivat hyvästelemään meitä lähtiäisiksi.

Edellisen päivän varpusparviseikkailuista viisastuneina sovimme, että melomme yhdessä ja Rantasalmen Pekka hoitaa peränpidon. Niin läksimme myötävirtaan, virran nopeus oli alkumatkalla jopa 10 km tunnissa, vaikka joen keskivirtaus on 5 km tunnissa. Voimakas vastatuuli puski pitkin jokea vastaan, mutta virtauksen ansiosta liikuimme kuitenkin eteenpäin. Vastaranta näytti tietenkin tyyneltä, joten päätimme ylittää joen. Ylipääsyä yrittäessämme saimme huomata, että Neva on leveä joki. Parhaimmillaan leveyttä on yli 600 metriä. Kauempana näkyi jo lähestyvä valtamerilaiva, mutta ajattelimme ennättävämme yli ennen sitä. Toisin kuitenkin kävi. Valtamereltä saapuva laiva näyttää Pielisjoen paatteihin verrattuna isolta ja se ajaa virrassa kovaa. Vasta kolmannen laivan jälkeen selvisimme joen yli. Laivat oli sulutettu yön aikana Pietarin silloista ja ne saavuttivat aamupäivällä jonossa Shlisselburgin kohdan.

Harmaa saderintama lähestyi meitä uhkaavasti ja nostatti reipasta aallokkoa virtaavassa vedessä. Ennätimme juuri rantautua Kirovskin kaupungin uimarannalle, kun sademyrsky puhkesi. Katottomat uimakopit tarjosivat oivan suojan vaakatasossa lentävässä vesisateessa, mutta vain niille, joille niitä riitti. Nämä tiivistunnelmaiset pystybaarit olivat haluttuja paikkoja.

Nevajoen rannat ovat kauttaaltaan hiekkarantoja. Rantatörmä voi olla loiva tai hieman jyrkempi. Joka paikassa meloja kuitenkin voi nousta matalaan hiekkapohjaiseen rantaan. Rannoilla on asutusta ja teollisuutta, mutta myös hämmästyttävän paljon vapaita rantoja, joten meloja pääsee helposti halutessaan jaloittelemaan. Joelta päin näkee mielenkiintoisesti asutuksen koko kirjon kaatopaikan ympäröimistä hökkeleistä puutarhojen ympäröimiin luksustaloihin. Hauskasti saattoi huomata, että venäläiset tykkäävät taloissaan linnantorneista ja vinkkeleistä.

Pidimme toisen melontapäivän ruokatauon pienellä hiekkarannalla. Juri laittoi venäläiseen tapaan nuotion, kun paikalla sattui olemaan pikkugrillikin. Tuolla taukopaikalla opimme kunnioittamaan suuria hinaajia. Katselimme, kun keltainen hinaaja kynti joen toista laitaa. Sen keulasta nousi aalto, joka lähti kohti rantaa. Ei se näyttänyt pahalta, mutta rantaan saapuessaan se iski voimalla kuin tsunami. Toiset kiskoivat kajakkejaan kauemmaksi rannalle, mutta Tarja ajatteli katsoa miten käy. Ja niinhän siinä kävi, että kaksikon aukkoon kaatui aalto ja toinenkin. Seuraava hinaaja varoitti meitä tulostaan pitkillä vihellyksillä. Kippari oli ilmeisen huolestunut nähdessään melojien juuri lähtevän rannasta. Eeva, Eero sekä kaksikollaan Tuija-Kaisa ja Tarja meloivat rantavedestä kauemmaksi. Hienosti he aalloista selvisivätkin, mutta kaksikosta lennähti peräsin irralleen. Kun kaksikko ennätti rannan tuntumaan korjausta varten, saapuikin toinen aaltorintama ja heitti kaksikon melojineen tukevasti hiekkarannalle.

Suunnitelma yhdessä melomisesta alkoi rakoilla iltapäivällä. Kuka oikaisi mutkia, kuka kierteli rantoja, kuka meni virrassa ja kuka spurttasi vauhdilla. Tukkeutuneet evät ja niiden irrottelu viruttivat letkaamme satojen metrien matkalle. Ajoittain joella oli koskimelonnan tunnelmaa pyörteilevän veden ja vastatuulen nostattaman aallokon takia. Tulevia laivoja piti myös muistaa vilkuilla takaviistoon, vaikka liikenne iltapäivällä vähenikin. Turvallisuusasiasta keskusteltiin vakavaan sävyyn ja yritettiin taas muistaa.

Takana oli jo reilu 40 km. Edessä oli yöpuun etsiminen läheltä Pietarin laitakaupunkia. Kartassa näkyi Nevskin metsä ja kuin onnenkantamoisella löysimme sen ainoa mahdollisen leiripaikan. Paikka oli merisotilaiden eskadroonan muistomerkki rantatien varrella. Kapusimme rantatörmälle, teltat pystyyn ja nuotio tulille. Oikeastaan kukapa merisotilaan muistoa voisi paremmin kunnioittaa kuin omilla aluksillaan vesiltä saapuvat Joensuun Kauhojat. Nuotion äärellä vietimme myöhäisiltaa maljapuheiden ja voimistelun merkeissä. Tuomi kukki ja mustarastas lauloi. Päivän matkaa oli takana 43 kilometriä.

Kolmas retkipäivämme alkoi nähtävyyden katselulla. Muutaman sadan metrin päässä sijaitsi luostarikirkko, vanhaan venäläiseen tyyliin rakennettu puukirkko lukuisine paanukattoisine sipuleineen. Aidatussa pihapiirissä oli myös kellotorni ja kaksikerroksinen karjalaistyylinen talo. Sisäpuolelta kirkko oli täynnä ikoneita. Luostarissa asui vain pappi ja vartijat. Vastaavia vanhoja rakennuksia näkee Kizhin saarella Äänisellä, mutta nämä hivenen harmaantuneet hienot rakennukset olivat vuodelta 2005.

Muutaman kilometrin melonnan jälkeen alkoi Pietarin kaupunki. Rannalle ilmestyivät korkeat kerrostalot, alitimme kehätien korkean sillan ja joen rannat muuttuivat kiviseiniksi. Selvästikin mielissä oli pientä jännitystä. Millaiselta näyttää Suomen kokoinen miljoonakaupunki kajakista käsin. Joukossamme oli myös Pietarin matkailun ensikertalaisia, jotka tulivat ottamaan kaupungin haltuunsa todella erilaisesta näkökulmasta. Kuljimme kulkusuunnastamme katsottuna joen vasemman puoleista rantaa, josta löytyi myös puistoja ja luonnon rantaa. Ja kuin tilauksesta aivan rannassa, lähes veden päällä, oli azerbaidzanilainen ravintola. Siis kajakit maille ja saslikin, vihannesten ja jäätelön syöntiin. Erinomainen ravintolaruokahan tarjoilun kera kuuluu melontaretkeen.

Tuhdin lounaan jälkeen vääntäydyimme kajakkeihin ja lipsuttelimme eteenpäin. Vasemmalle ilmaantui Aleksanteri Nevskin luostari. Ja siinä se oli Moskova-hotelli ja se Nevan silta, jolta olin kurkkinut alas. Aurinko paistoi, vesi liplatteli ja matkanteko oli hullun hauskaa. Smolnan kirkontornit kiiltelivät rannalla ja vähitellen eteen ilmaantui yhä hienompia taloja kultakoristein, Eremitaasi ja Iisakin kirkko. Vastarannalla näkyi Suomen asema, Aurora-laiva, Pietari-Paavalin linnoitus, Rosta-pylväät  ja Taideakatemia.

Olimme miljoonakaupungin keskustassa ja emme todellakaan yksin. Nevan rannoilla oli lukuisia kalastajia, saimme väistellä siimoja ja lentäviä koukkuja. Joku taisi saada saaliikseen Eeron. Kantosiipialukset rantautuivat laitureihinsa. Vesibussit menivät jonossa kanaviin ja vuorollaan niitä tuli sieltä ulos. Väliin sopi vielä luksusveneitäkin. Odottelimme Talvikanavan kohdalla ohitusvuoroamme, ettemme liikenteen pienimpinä olisi jääneet alle. Ja samalla kymmenet ja kymmenet turistikamerat ikuistivat menoamme. Rannalta kuului meille tervehdyshuutoja. Kaiken sen hyörinän keskellä melonta tuntui kuitenkin aivan leppoisalta.

Ensimmäisen kosketuksen Pietarin kanaviin saimme, kun puikahdimme risteilyalusten seasta pieneen Novo-Admiralteysky -kanavaan. Meloimme kapeassa kanavassa päin punaista, mutta onneksi ketään ei tullut vastaan. Sitten oikealle pitkin Moika-kanavaa ja sitten vasemmalle Priazhka-kanavaan. Olimme saapuneet hotelli Matisov Domikin eteen. Haasteena oli kapuaminen kanavasta kadulle parin metrin kiviseinän yli. Häntäpää katseli haastetta epäuskoisena, mutta Juri seisoi pian kanavassa reisiään myöten valmiina nostelemaan kajakkeja. Ja pian siellä seisoi myös Pekka. Sari kiipesi oravanlailla ylös ilman apuja, joten siinä syntyi vauhtia myös epäuskoisiin. Kajakkiin vaan seisomaan ja kuivin jaloin ylös ja samassa kajakki kipattiin miehissä maille. Toiminta oli varsin rivakkaa. Siitä 11 kajakkia juoksutettiin sitten hotellin pihalle aitaukseen, mutta yksi puuttui. Eero oli kadonnut. Viimeisin havainto oli Nevalta, kun keltainen kajakki kiisi risteilyaluksen vieritse kohti merta.

Juri oli löytänyt täydellisesti melojalle soveltuvan hotellin keskeltä kaupunkia. Kanavan rannalla, pieni, siisti, vartioitu. Kajakkimme lepäsivät pihalla puiden alla, mutta Eeroa ei näkynyt. Viimein puhelinsoitto tavoitti hänet. 90-asteen kanavakäännöksemme oli eksyttänyt hänet ja liukkaitten melojien löytäminen Pietarin 33 km käsittävästä kanavaverkostosta onkin sitten mahdoton tehtävä. Eero oli rantautunut Iisakin kirkon kieppeillä jokimuurin kapealle porrastasanteelle. Taas tarvittiin Juria lauman kasaamiseen.

Etukäteen olimme suunnitelleet viettävämme yhteistä ravintolailtaa musiikkishown säestyksellä. Illasta tulikin naisten ilta ja miesten ilta. Naiset suuntasivat illaksi kaupungille syömään sekä katselemaan nähtävyyksiä, valoshowta ja ilotulitusta. Miehet puolestaan suuntasivat kohti Shlisselburgia autojen hakuun ensin taksilla, sitten metrolla ja linja-autolla. Liikenneruuhkat vaivasivat vielä iltayöstä, joten paluureitti kierteli luovasti Pietarin seudulla ja autoilijat palasivat retkeltään vasta puolilta öin.

Olimme nähneet hotellille tullessa vain pienen silmäyksen Pietarin kuuluisista kanavista. Ajatus aamuvarhaisesta kanavamelonnasta kiehtoi mieltäni ja sain houkuteltua mukaan Leenan, Tarjan ja Tuija-Kaisan. Herätys kello 6 ja heti menoksi. Kanavaan laskeutuminen ja sieltä ylöspääsy oli askarruttanut mieltäni, mutta yön aikana kypsyi ajatus narutikkaista. Sellaisen alkeellisen kyhäsin kivimuurin rautalenkkiin ja kaikeksi onneksi juuri sillä kohtaa kanavan laidassa oli vettä vain puolisääreen, joten kiipeilimme ja kahlasimme. Riitan avustuksella myös kaikki neljä kajakkia saatiin tyylikkäästi vesille.

Oli toukokuun aurinkoinen sunnuntaiaamu. Kanavan vesi oli tyyni ja vettä halkoi vain neljä kajakkia. Suuntasimme Moikan kanavaa pitkin kohti ydinkeskustaa. Kiersimme New Hollandin saaren ja etsimme sen suuren portin, jonka kautta vuosisatoja sitten saapuneet kauppalaivat toivat lastinsa maailmalta Pietariin. Sitten alkoi siltojen ihmemaa. Moikan punainen silta, sininen silta ja vihreä silta olivat nimensä veroisia. Siltojen värit ja muodot heijastuivat tyynestä veden pinnasta. Ympärillä oli Pietarin hienoimpia vanhoja taloja ja kirkkoja. Meloimme Eremitaasin rakennusten välistä virtaavaa Talvikanavaa pitkin Nevalle. Joki aukesi eteemme tyynenä ja utuisena. Virran takana kohosi Pietari Paavalin linnoituksen kullatut tornit. Uskomatonta, mutta totta: joella olimme vain me!

Oli houkuttelevaa lähteä joen yli kohti kirkontorneja, mutta palasimme takaisin Moikalle. Moikalta käännyimme Griboyedovin kanavaan ja aivan edessämme oli Kirkko Veren päällä, Aleksanteri II muistolle rakennettu värikäs sipulikattoinen kirkko.  Kohta meloimme Nevski Prospektin ali ja ihmettelimme vanhaa kaarevaa tiilisiltaa. Sitten alkoi patsailla ja kultauksilla varustettujen terässiltojen kavalkaadi koristeinaan leijonia, kotkia, jalopeuroja.

Kello tuli yhdeksän ja kaupunki alkoi herätä. Kanavan varsille ilmestyi turisteja. Kanavan korjaajat ja rakennusmiehet aloittelivat työtään. Kapeassa kanavassa aiheutimme iloista hämmästystä ympärillemme ja ikuistuimme ainakin rakennusmiesten kännykkäkameroihin. Kääntyessämme Krjukovin kanavaan vastaan tuli ensimmäinen vesibussi. Samalla särkyi melojan kaunis taika. Heiluimme aallokossa, kurkistelimme tuleeko mutkan takaa muita. Oli aika palata hotellille. Kierroksemme pituus oli noin 10 km ja sen aikana alitimme yhteensä 41 siltaa. Jokainen niistä oli taiteellinen luomus.

Aamumelonta Pietarin kanavissa kruunasi matkani. Etukäteen pelkäsin kanavissa virtausta, veneiden ruuhkaa ja haisevaa, likaista vettä. Mitään niistä en kohdannut. Kohtasin kajakkini kyydissä ainutlaatuisia kaupunkinäkymiä ja vilkuttelevia ihmisiä. Paljon jäi kanavia melomatta ja paljon jäi näkemättä. Joten, jos Luoja suo ja Juri mukaan huolii, retkikohteenani on vielä kerran Pietarin kanavat.

Mukana Joensuun kauhojien Nevan retkellä olivat Riitta Laatikainen, Leena Manner, Eero Oura, Tarja Makkonen, Tuija-Kaisa Teikari, Eeva Viljamaa, Kaisa Autio, Tuula Parikka, Sari Aittokoski, Pekka Pouhula, Pekka Kovanen, Saara Immonen sekä mainio oppaamme Juri Sevrjukov.

Jos Pietarin tai Venäjän alueen melontavedet kiinnostavat, avuksi kannattaa ehdottomasti kysyä Juria. Yhteystiedot löytyvät osoitteestawww.juristravel.fi

Teksti: Saara Immonen

 

Palaute Pietarin opintomatkasta 2012 Ingmanin käsi- ja taideteollisuusoppilaitos

Olimme 20-23.3.2012 40 opiskelijan kanssa työskentely- ja opintomatkalla Pietarissa. Matkan järjestelyissä saimme paljon apua Jurilta. Viisumit ja järjetelyt sujuivat - meidän virheistä huolimatta - kuin ihmeen kaupalla, saimme viisumit Imatralle - matkan varrelle. Opiskelijat ja minä opettajana olimme erityisen onnellisia, kun Juri sai meidät vielä lähtöpäiväaamuna puhutuksi sisään venäläiseen valokuvanäyttelyyn Bienale 2:een sisään, vaikka näyttely avattiin vasta iltapäivällä kello 16.00 ja se ei suinkaan kuulunut ennalta suunnitteltuun matkaohjelmaamme, eikä olisi onnistunut ilman ystävällistä kommunikointia museon viranomaisten kanssa. Juri oli huomannut lehdestä mainoksen näyttelystä ja ystävällisesti sen meille kertoi, yhtenä lähtöpäivän mahdollisuutena. Kuljettajan venäjänkielen taidosta, paikan tuntemisesta ja ystävällisestä toiminnasta on erityisen paljon iloa matkaajalle. Opiskelijat olivat erityisen iloisia Jurin pitkämielisyydestä ja huomaavaisuudesta matkan aikana, Juri huomioi heidän tarpeensa ja pyrki auttamaan monissa asioissa. Yhdelle Juri sai järjestetyksi allergiahuoneen ja toiselle opastusta Pietarissa ja unohtaneiden passit tulivat Jurin mukana restasta kyytiin.

Me matkalle osallistujat voimme siis lämpimästi suositella Juria ja tulemme jatkossa käyttämään hänen palvelujaan!

Kiitos! Tuula Hara  Ingmanin käsi- ja taideteollisuusoppilaitos

 

Kamchatka - Tulen, karhun ja lohen maa. 2010

Martti Vainion ja Jouko Bergin keromus Elbrus retkestä 2008

Sisukkaat suomalaiset soturit Kaukausuksella  3/08 Kiipeily-lehdessä

Ulla Nuutisen ja Ilomantsin lukiolaisten retki Pietarissa toukokuu 2008

Juri Sevrjukov kuvaa matkaansa Elbrusille Kiipeilylehdessä (2/05)